Aamulla, kun yöllä on satanut, menemme metsään, järven rantaan, ja poimimme muistiin märän maan hajut.

Otsikon virkaa toimittava Risto Rasan runo sopii täydellisesti aloittamaan tämän blogikirjoituksen.

Nyt ollemme tai siis koirat ovat vihdoin toipuneet tänä keväänä meitä riivanneista "hyppykupista" eli kennelyskästä ja korvapunkeista, ja karanteenit on pidetty niin että päästään taas yhteislenkeille. Niitä on kaivanneet niin koirat kuin allekirjoittanutkin. Toipumisen myötä ollaan myös päästy jatkamaan meidän tämän kevään uutta harrastusta mejää eli verijälkeä. Kennelyskän takia koirat joutuivat olemaan olemaan pidempään levossa ja tokkopa olisivat mitään haistaneetkaan tukkoisilla nenillään. Erityisesti Frida joka sairasti taudin rankemmin, oli tosi räkäinen ja sylki yskiessään limaistavaahtoa. Nyt ollaan tervehtymisen jälkeen kuitenkin jo päästy pari kertaa jäljestämään. Koko idea jäljestämiseen sai alkunsa täällä Tartossa, jossa useampi koulukavereistani harrastaa sitä. Vehnäterrieri ei ole varsinaisesti jäljestävä / metsästävä rotu kuten basset hound tai mäyräkoira, mutta se on varsin yleispätevä rotu harrastukseen kuin harrastukseen. Nyt kun Luca ei voi enää harrastaa jalkansa takia agilitya, ja Fridan agilityharrastus on tyssännyt epäsopiviin treeniaikoihin, päätin että tarvitsemme jonkun uuden harrastuksen. Tykkään itse paljon liikkua luonnossa joten jäljestäminen tuntui mieluiselta vaihtoehdolta.

metsä oli täynnä sinivuokkoja

pyykkipojat merkkaavat jäljen

Sattumalta tarjoutui tilaisuus lähteä kokeilemaan jäljestystä kokeneemmassa seurassa, ja siitä se sitten lähti. Ensimmäisellä kerralla tehtiin molemmille koirille metsäautotielle suorat 10 metrin jäljet. Tarkoituksena oli katsoa innostuvatko koirani ylipäätään veren hajusta. Lucalla oli pää sekaisin kaverikoiran juoksuista, se lähti kyllä jäljelle oikein, mutta eksyi kesken matkan muiden hajujen perään. :D Frida jumitti pitkään alkukaadolla, nuuski ja kaivoi verta maassa. Muutaman kerran kun näytin että hajuvana jatkuu eteenpäin, se tajusi lähteä jatkamaan jälkeä pitkin. Frida teki hidasta mutta huolellista työtä ja ajoi jäljen tarkasti. Molempia myös kiinnosti mukaan otettu peuranjalka, joka toimi basset Hilden palkkiona jäljen lopussa. Meillä on ainakin vielä käytössä nakit.


Tänään käytiin kolmatta kertaa jäljestämässä. Tehtiin kimpassa kaikille koirille jäljet, ja käytiin perään tunnin lenkillä jotta jäljet saisivat vähän maantua. Pisimmän noin 300 metrin jäljen lancashire heeler Seralle kävimme I:n kanssa tekemässä valmiiksi jo eilen, jotta selviäisimme tänään vähän lyhyemmällä reissulla. Kävikin niin että metsässä oli käynyt yöllä villisikalauma, lieneekö edellisyön sadetta paossa, ja Seran jäljen alkupuoliskon maasto oli aivan tallattua ja tiheämään villisian jätöksiä. Ylimääräiset hajut aiheuttivat hieman hapuilua, mutta Sera sai kuitenkin hienosti ajettua jäljen loppuun. Metsässä oli myös runsaasti peuran jätöksiä, ja metsää reunustavalla tiellä vielä lisäksi hirven jälkiä, joten todella riistarikkaasta ja siksi koirille haastavasta alueesta on kyse.

Sera ja palkkio supinhäntä

bretagnenbassetti Myy villitsi vehnät

kaverukset Frida ja Sera :)

tästä on mennyt hirvi

Lucalle päätettiin tällä kertaa tehdä "nakkijälki" jotta se ajaisi jäljen huolellisemmin. Tähän astiset kaksi kertaa se on juossut jäljen niin vauhdilla läpi, ettei ole ollut varmuutta jäljestääkö se oikeasti. Tällä kertaa ripoteltiin jäljelle nakkeja parin metrin välein. Konsti auttoi ja Luca nuuski 25 metrin jäljen tarkasti läpi, ja kaikki nakitkin löytyivät. ;) Tähän asti varmaa nenätyötä tehnyt Frida taas häiriintyi tällä kertaa mukana olijoista. Se aloitti jäljen varmasti, mutta säpsähti sitten suoritusta sivusta kuvannutta I:aa ja menetti keskittymisensä. Erittäin avustettuna Frida sai kuitenkin ajettua jäljen loppuun. Kaiken kaikkiaan jäi hyvä mieli reissusta ja erityisesti Lucan hienosta suorituksesta. Onneksi reissun ainoaksi riistakohtaamiseksi myös jäi kauempana pellolla bongattu yksittäinen peura.

valmiina lähtöön

herra peura

keväistä peltomaisemaa