Päätimme viime perjantaina, 13. syyskuuta, A:n ja Hipsun kanssa lähteä yhteislenkille koulun jälkeen. Valitsimme aivan Emajõen rantaa pitkin kaupungista poispäin kulkevan lenkkeilypolun, jotta koirat saisivat juosta vapaana. Olimme kulkeneet polkua noin parikymmentä minuuttia kun koirat juoksivat kilpaa mutkan taakse näkymättömiin. Vain hetkeä myöhemmin mutkan takaa alkoi kuulua Lucan vertahyytävä ulina, jokin oli pahasti pielessä. Juoksin mutkan taakse ja sydämeni muljahti näkymästä: Luca oli ylösalaisin maan alla niin että vain takajalat ja häntä näkyivät maanpäällä, ja ulisi henkensä hädässä. Sain kiskottua Lucan takapään karvoista takaisin maan päälle syvästä kuopasta, mikä ensi olettamalla näytti romahtaneelta viemärirummulta.
Päästyään takaisn maan pinnalle Luca pyöri hetken paniikissa ulisten ympyrää. Kun sain sen rauhoitettua paikoilleen, tajusin heti että jotain oli pahasti vialla. Luca roikotti vasenta takajalkaansa aivan retkuna ilmassa kykenemättä lainkaan varamaan painoaan sille. Lähdimme välittömästi takaisin päin, kannoin Lucaa niin pitkään kuin jaksoin, osan matkaa poika hyppeli kolmella jalalla eteenpäin. Soitin jo matkalta koulumme pieneläinklinikalle, kerroin mitä oli tapahtunut ja että olemme tulossa. Pääsimme klinikalle jo noin puolituntia tapahtuneen jälkeen. Meidät otti vastaan nuorempi ortopedi. Nopean yleistutkimuksen jälkeen loukkaantuneesta jalasta otettiin röntgenkuva, joka näytti pelkoni toteen. Lucan vasemman jalan reisiluussa oli pitkä spiraalimurtuma.
Kävi ilmi, että Lucaa ei leikattaisi koulullamme ennen maanantaita koska ortopedi ei ollut paikalla. Tein päätöksen viedä poika Suomeen, jossa olisi paremmat mahdollisuudet saada poika leikkaukseen mahdollisimman pian. Vanhempani organisoivat Suomesta käsin laivaliput seuraavaan Tallinkiin, joten pakkasin nopeasti tärkeimmät tavarat ja koirat autoon ja lähdin ajamaan kohti Tallinnaa. Frida jäi hoitoon vanhemmilleni Helsinkiin, minä ja Luca jatkoimme suoraan J:n luokse Naantaliin. Kesätyöpaikkani Koirakissanklinikan omistaja ja ortopedi Eva Einola-Koponen lupasi tulla leikkaamaan Lucan heti lauantaina, vapaapäivänään.
Lauantaita edeltävä yö meni olosuhteisiin nähden rauhallisesti kipulääkkeiden avulla, joskaan kukaan meistä ei nukkunut kunnolla. Lauantaina menimme klinikalle sovitusti kymmeneltä aamulla. Suureksi helpotukseksi Eva ja klinikalla päivystysvuorossa ollut hoitaja Irma ottivat Lucan heti asiantuntevaan hoitoonsa. Luca rauhoitettiin ja kipulääkittiin, ja jalasta otettiin uudet röntgenkuvat useammasta suunnasta. Kävi ilmi että spiraalimurtuman lisäksi reisiluun alempi puolisko oli pituussuunnassa halki. Luca siirrettiin leikkaussaliin, ja alkoi elämäni vaikein kaksituntinen. Irman ollessa valvomassa Lucan anestesiaa, tuurasin minä puolestani tätä päivystyksen puolella. Tavallaan olen kiitollinen että pysyin kiireisenä leikkauksen ajan, vaikeampaa olisi ollut vain odottaa. Silti päivä oli kyllä elämäni pisimpiä ja vaikeimpia, sain vain vaivoin pidettyä itseni kasassa potilaita hoitaessani ja asiakkaiden kanssa keskustellessani. Murtuma oli vaikea korjattava ja leikkaus kesti pitkään, mutta Eva sai luun kasaan kahden metallilanka lenkin, titaanilevyn ja neljän ruuvin avulla, ja Luca pääsi heräämön puolelle. Olen ikuisesti kiitollinen, että saimme avun kun sitä eniten tarvitsimme.
 |
| dorsoventraalikuva |
 |
| lateraalikuva |
 |
| leikkauksen jälkeen |
Iltapäivällä J tuli hakemaan meitä klinikalta ja veimme vielä lääketokkuraisen Lucan kotiin toipumaan. Olimme tuoneet parisängyn patjan alakerran olohuoneeseen ja nukuimme kaikki siinä, jotta Lucan tarvitsisi liikkua mahdollisimman vähän. Ensimmäinen ilta ja yö menivät Lucalla vahvasti lääketokkurassa, ja hyvä niin. Mielummin pää sekaisin kuin kipeänä. Ensimmäinen pissa pojalta tuli seisaaltaan alle, mutta ainakin se osa aineenvaihduntaa siis toimi. Sekavana, jokseenkin kipeänä ja levottomana pyörivän koiran kanssa kumpikaan meistä ei nukkunut viime yönä.
 |
| juuri kotiutunut potilas <3 |
Tämä päivä on mennyt unen ja valveen rajamailla Lucan vierellä maaten. Pahin järkytys alkaa olla ohitse, toisaalta tajuntaan alkaa vasta upota mitä on tapahtunut ja kuinka pitkä toipuminen on nyt edessä. Samalla painaa huoli ja pelko siitä, tuleeko jalasta ja Lucasta enää koskaan entisensä. Voin lohduttautua vain sillä, että kaikki mahdollinen Lucan auttamiseksi on tehty ja keskittyä hoitamaan poikaa kaikella huolella ja taidolla.
Toivon koko sydämestäni turvallisempia lenkkipolkuja teille ja koirillenne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti